Antti Saari
Elinikäisen oppimisen panopticon

Elinikäisen oppimisen ohjelman ideologiakritiikkiä on tehty aikuiskasvatus-tieteessä jo paljon. Antti Saari kääntää artikkelissaan kriittisen peilin tutkijoihin päin. Sen sijaan, että he jatkavat uusliberalistisen koulutus-politiikan ulkokohtaista kritiikkiä, heidän tulisi pohtia omaa osallisuuttaan hallintamentaliteetin ja elinikäisen oppijan normatiivisessa tuottamisessa. Tutkijat varmistavat oman ja aikuiskasvattajien markkinakelpoisuuden kritisoimalla yhtäältä uusliberalistista epävarmuuden ja muutoksen yhteiskuntaa ja toisaalta tarjoamalla siinä eläville selviytymisen ja menestyksen tekniikoita. Niin sairaus kuin lääke edellyttävät samanlaista potilasta.
Antti Saari kuvaa, kuinka ”(a)ikuiskasvatukselliset käytännöt ovat tulvillaan erinäisiä itsearvioinnin ja -hallinnan menetelmiä: ohjaus-keskusteluita, henkilökohtaisia opintosuunnitelmia, arviointilomakkeita, oppimispäivä-kirjoja ja portfolioita… Yhteistä näille tekniikoille on kuitenkin transformatiivinen intressi, jossa nähdään, että yksilö voi löytää todellisen minuutensa ja muuttaa omaa elämäänsä kohdistamalla terapeuttinen asiantuntijadiskurssi omaan sisäisyyteensä”. Saari nojaa analyysissään ylikansallisiin teoreettisiin auktoriteetteihin, mitä voi pitää lukijan kannalta niin ansiona kuin puutteena. Kirjoittajan omin sanoin olisi rohkaistuttava ”etsimään hallintaa myös niistä paikoista ja käytänteistä, joissa elinikäisen oppimisen ohjelma materialisoituu ja muuttuu yksilön toiminnaksi”. Tästä niin hänen kuin muiden tutkijoiden on hyvä jatkaa.